Torres del Paine

Buenas tardes! 

Torres del Painen kansallispuisto on hienoin paikka missä olen ikinä käynyt. Sieltä löytyi melkein kaikki mahdollinen mitä luonnossa voi kuvitella olevan. Puisto oli täynnä vuoria, jäätiköitä, vesiputouksia, järviä ja jokia. Ei ihme, että siellä vierailee yli 150 000 ihmistä vuosittain. 

Hieman huonolaatuinen kartta kansallispuistosta

Saavuttiin kansallispuistoon noin kymmenen aikoihin aamulla, sillä oli tarkoitus ottaa katamaraani Paine Granden leirintäalueelle. Niitä lähti päivässä vain kaksi, joten siitä ei sopinut myöhästyä. Puistoon saavuttaessa piti ensin täyttää henkilö- ja vaellussuunnitelmalomake ja maksaa kansallispuiston sisäänpääsymaksu niinkuin kaikissa Chilen kansallispuistoissa. Onhan se ihan kiva, että Suomessa luonnossa olemisesta ei tarvitse maksaa mitään. Paikalliset maksavat noin neljäsosan siitä mitä ulkomaalaiset. Aikuiselta ulkomaalaiselta sisäänpääsymaksu oli noin 30€ kieppeillä. "Chileläisenä lapsena" tai siis chileläisen henkilökortin omaavana sisäänpääsy oli minulle vain noin 3€.

Ehdittiin yhteysaluksen kyytiin ja ihailtiin Lago Pehoén uskomatonta väriä. Katamaraanikyyti maksoi 23 000 pesoa eli noin 28 € per henkilö, joten se oli aika kallis. Kyseinen laiva oli ainoa laatuaan, joten bisnes näyttää luistavan hyvin kun ei ole kilpailijoita. 

Lago Pehoé

Katamaraanin kyydissä

Saavuttiin Paine Granden leirintäalueelle ja pystytettiin teltta ja syötiin lounas. Se oli hienoin kaikista leirintäalueista, sillä campingin yhteydessä oli hotelli. Osa vaeltajista yöpyi siis hieman hienommissa oloissa ja söi ruokaa ravintolassa, kun me iskän kanssa yövyttiin teltassa ja kokkailtiin kaasukeittimellä ja kattilalla (jonka kansi jostain syystä jäi hostellille). Leirintäalueella oli vesivessat, suihkut ja ruoanlaittotila, jonka ikkunoista ei nähnyt ulos, sillä ne olivat täynnä tarroja eri puolilta maailmaa. Osalla telttapaikoista oli rakennettu aita tuulensuojaksi, sillä Torres del Painessa ja Patagoniassa ylipäätään tuuli on todella voimakas. 

Refugio & Camp. Paine Grande

Päivän ohjelmana oli tehdä päiväretki yhdelle näköalapaikalle, josta näkisi Greyn jäätikön. 

Sisäänpääsykeskuksesta saadusta kartasta luki, että  reitti sinne menisi kiinni kello 16. Oltiin hieman hämmentyneitä, että miten joku vaellusreitti voisi mennä kiinni. Jos olisit vaikka puolivälissä kyseistä vaellusreittiä kävelemässä kello 16, niin olisiko siellä joku sanomassa, että tästä ei nyt pääse yli. Siinäkö pitäisi sitten odotella kello kahdeksaan aamulla, että reitti on taas auki? Kaiken lisäksi yöpyminen muualla kuin merkityillä leirintäalueilla oli ehdottamasti kiellettyä. Tähän aukioloaika-asiaan emme uskoneet, joten lähdimme vaeltamaan kohti kyseistä näköalaa vaikka tiesimme, ettemme ehtisi takaisin ennen kello neljää. 

Maisemia vaellusreitiltä

Päästiin näköalapaikalle parin tunnin vaeltamisen jälkeen. Ensimmäiset pari kilometriä tuntui todella raskailta, sillä jalat ei olleet vielä oikein heränneet. Paluumatka meni kuitenkin todella nopeasti. Näköalalla vietettiin melkein tunti ihaillen Greyn jäätikköä ja siitä irronneita jäävuoria.

Mirador Glaciar Grey

Nähtiin myös kotka näköalalla. Hauskaa oli se kun se kotka ilmestyi siihen lentelemään meidän eteen niin kirjaimellisesti kaikki muut vaeltajat paitsi me otti puhelimen tai kameran esiin ottaaksen siitä kuvan. Itse tykkäsin enemmän ihan katsoa sitä kotkaa kun se nyt siinä mun edessä oli. Kyllähän mekin siitä sitten jonkun ajan päästä joku huono kuva taidettiin napata. Mutta jotenkin on hassua, että nykymaailmassa kaikesta pitää olla kuva. Ei osata nauttia hetkestä ja katsoa jotain asiaa livenä. Ja koska sitten menet sinne kamerasi galleriaan ihailemaan sitä huonolaatuista kuvaa siitä kotkasta, joka hädin tuskin edes näkyy siinä kuvassa?

Seuraavana aamuna herättiin viiden aikoihin aamulla, jolloin aurinko ei ollut vielä noussut. Kaikki muut näyttivät nukkuvan leppoisasti teltoissaan, mutta meidän piti nousta aikaisin, jotta ehdittäisiin tekemään vaellus Mirador Britaníco -nimiselle näköalapaikalle ja vaeltaa vielä takaisin samaan paikkaan ja ehtiä 18.30 lähtevään laivaan. Kilometrejä oli noin 14 suuntaansa eli noin 28 km yhteensä. Reitti oli todella vaikeakulkuinen joistain kohdista ja nousua tehtiin päivän aikana näköalalle melkein kilometri, joten vaelluspäivä ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä. 

Paine Granden teltta-alue aamuviiden aikaan

Ei syöty aamupalaa teltalla, jotta päästäisiin mahdollisimman nopeasti liikkeelle. Ei oltu myöskään ainoat, jotka hulluina lähtivät ennen auringonnousua ja vaellusreittien virallista aukioloaikaa liikkeelle. Liikkeellä oli myös yksi mies, joka tuli samaa reittiä meidän perässä. Oltiin ajateltu syödä aamupalaa Laguna Scottsbergin näköalalla ja sinne päästiin noin tunnissa. 

Laguna Scottsberg

Oltiin noin kahdeksan aikaan Camp. Italianon luona, jonne oli vaellettu aamun hiljaisuudessa 7,6 kilometriä. Silloin kyseisenä aamulla se viideltä herääminen ei tuntunut kovin kivalta, mutta tämä parin tunnin vaellus Camp. Paine Grandelta Camp. Italianolle oli koko reissun maagisin. Oli hienoa nähdä auringonnousu ja vaeltaa ja nähdä se upea luonto kaikessa hiljaisuudessa. Paluumatkalla iltapäivällä meitä vastaan tuli satoja vaeltajia ja siinä piti keskittyä enemmän ihmisten väistämiseen kuin ympäröiviin maisemiin. 

Camping Italianoon päästääkseen oli ylitettävä joki riippusillalla

Camp. Italianosta jatkettiin matkaa kohti Camp. Britanicoa. Tämän vaellusreitin nimi oli Valle Francés ja se on koko kansallispuiston vaikeakulkuisin reitti. Reitti kulki kivilohkareita ja vuoren seinää pitkin sademetsää muistuttavaan metsikköön, jossa mentiin ylös alas Río Francésiin virtaavia ojia. Pidettiin tauko Mirador Francésin kohdalla, josta näki vuorilla olevan jäätikön.

Mirador Francés

Río Francés

Näkymät vuorenrinteeltä tulosuuntaan

Ei edes huomattu, että oltiin menty karttaan merkityn Camp. Británicon ohi, sillä sitä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Paluumatkalla tajuttiin, että se oli se lahonnut laavu, mikä oli näkynyt vaellusreitin vieressä. Siitä laavusta lähtevä reitti näköalalle oli niin vaikea, että horjahdin ja nilkkakin meinasi nyrjähtää, muttei onneksi nyrjähtynyt. Se olisi ollut vähän huonompi juttu.

Reitti oli osittain niin huonokuntoista, jotta se oli merkattu käyttökelvottomaksi

Päästiin viimein Britanícon näköalalle ja maisemat sieltä oli kyllä aivan uskomattomat! Torres del Paine -vuoret, jonne oltiin menossa seuraavana päivänä, näkyi toiselta puolelta. Myös vuoret, jotka oltiin nähty edellisen päivän vaellukselle jäätikön luo, näkyi nyt tänne, mutta toiselta puolelta myöskin.

Mirador Británico

Iskä ja minä 

Paluumatka takaisin samaa reittiä meni yllättävän helposti ja nopeasti. Alamäki voi olla osa syytä.

Vesi Torres del Painessa oli niin puhdasta, että juotiin aina vettä mukeista kun sopiva puro tuli vastaan 

Lago Nordenskjöld

Lago Pehoé kun palattiin takaisin Paine Granden leiriin purkamaan teltta

Ehdittiin hyvin purkamaan teltta Paine Granden leirissä ja mentiin catamaraanilla takaisin samaa reittiä. Käytiin katsomassa Paine Granden valtavaa vesiputousta ennen seuraavaan leiriin suuntaamista autolla. 

Salto Paine Grande

Yö nukuttiin Camp. Pehoén leirintäalueella, joka ei ollut virallisen vaellusreitin varrella. Kaikki muut leirit oli varattu loppuun niin sen takia mentiin sinne. Siellä saatiin oma katos ja pöytä ja auto saatiin ajettua ihan viereen. Pystytettiin teltta aluksi joidenkin toisten katoksen viereen vaikkei meillä ollut mitään tietoa, että se oli varattu. Joku mies meidät tuli sitten haukkumaan, että miksi ollaan hänen telttapaikalla, vaikka siinä katoksessa ei ollut mitään tavaroita. No vaihdettiin sitten toiseen katokseen ja hyvä niin. Yöllä yhden katoksen luona, joka oli sen alkuperäisen vieressä, alkoi joidenkin chileläisten reppureissaajien grilli-ilta. He soittivat kitaraa ja cumbiaa koko yön, mutta meitä meteli ei häirinnyt kun oltiin vaihdettu telttapaikkaa. Niitä, jotka meidät siitä oli häätänyt, taisi hieman ärsyttää. 

Käytiin illalla uimassa Lago Pehoéssa, mutta vesi oli ihan jäätävän kylmää. No varmaan siitä syystä, että se vesi tulee suoraaan jäätiköltä, heh. 

Seuraavana päivänä laitettiin ajettiin Central Campin alueelle ja pystytettiin teltta valmiiksi. Tehtiin edestakainen vaellus Torres del Painen näköalalle, josta koko kansallispuisto on saanut nimensä. 

Río Ascensio

Vaellettiin vuoren seinämää kohti Camp. Chilenoa. Jotkut taittivat matkaa hevosella. Näkymät olivat, taas kerran, upeat.

tauko Camp. Chilenossa

Viimein päästiin näkemään Torres del Paine eli kolme vierekkäin olevaa tornimaista vuorta ja vielä kirkkaalla taivaalla. Yleensä tornit ovat pilvien peitossa ja meillekkin ne näkyi pilvisenä juuri kun oltiin lähtemässä takaisin.

Torres del Paine

Nähtiin Patagonian kettu Torres del Painen näköalalla

Meidän oli tarkoitus tehdä lounasta Camp. Torresissa, mutta meillä oli kiire ehtiä näköalalle. Se vaellusreitti meni nimittäin oikeasti kiinni klo 15, niinkuin kartassa oli sanottu. Reitille tuli kyltti, jossa kiellettiin meneminen ja puistonvartija tuli hätyyttämään ihmisiä lähtemään takaisin päin. Syötiin siis "lounaaksi" noin viiden aikoihin pitsat Camp. Chilenon ravintolassa. Ne pitsat maistuivat todella hyvältä kaiken sen vaeltamisen sekä kahden päivän itsekokatun tonnikalapastan jälkeen.

Camp Chilelo

Paluumatka meni taas yllättävän nopeasti. Vaeltajia ei ollu enää kovin paljon liikkeellä, sillä oli niin myöhä. Löysin myös 4G yhteyden vuoren rinteeltä paluumatkalla. Puistossa ei muuten toiminut netti. 

Camp. Central

 Viimeisenä päivänä Torrel del Painen kansallispuistossa ei lähdetty tekemään vaelluksia enää kävellen, sillä jalat olivat aivan kuolleet kolmen päivän vaelluksesta. Mentiin autolla katsomaan Salto Painen vesiputousta ja törmättiin samalla ensimmäistä kertaa guanocoihin, laamaa muistuttaviin Patagoniassa asuviin eläimiin.

Salto Paine

Ensimmäinen guanaco bongattu!

Sen ensimmäisen yksinäisen guanacon jälkeen löydettiin isompi lauma, jonka kanssa oli tietysti pakko ottaa kuva ja vielä Torres del Paine -huivi päässä.

Lähdettiin ajamaan takaisin kohti Puerto Natalesia, mutta törmättiin toiseen guanacolaumaan, joka seisoi keskellä tietä.

Kaverin korvakin näyttää käyvän ravinnosta

Patagoniassa näkyi melko paljon (ja melko hulluja) pyöräilijöitä

Näitä maisemia on jo nyt ikävä

Paluumatka ei ihan mutkitta sujunut, sillä tie oli täynnä lampaita! Ne oli ilmeisesti päättäneet sen olevan hyvä paikka pysähtyä syömään ruohoa. Pienen odottelun jälkeen päästiin kuitenkin jatkamaan matkaa.

Sellainen oli siis Torres del Paine, hienoin kansallispuisto, missä on ikinä tullut vierailtua. Puistossa ollessa maisemat tuntui välillä ihan utopiselta eikä niitä pystynyt aina oikein sisäistämään. Onneksi reissusta on (vähän liikaakin) kuvia, niin saa ne maisemat taas mieleen, jos niin on tarve. Vaellusreitit oli aika vaikeita, mutta todellakin sen arvoisia.